Aiemmat eläkeuudistukset
Suomen lakisääteiseen eläketurvaan on tehty joitain suurempia muutoksia vuosien kuluessa ja pienempiä korjauksia tehdään vuosittain. Ensimmäinen laaja-alainen koko väestöä koskettava sosiaalivakuutus Suomessa oli vuonna 1939 voimaan tullut kansaneläkejärjestelmä. Kaikkia yksityisalojen työntekijöitä koskeva työeläkelaki astui voimaan vuonna 1962.
Kansaneläkkeen rakenne ja suhde työeläkkeisiin on muuttunut menneiden vuosikymmenten aikana. Suurimpia murroksia työeläketurvan kehityskaaressa vuoden 1962 jälkeen on ollut työeläkejärjestelmää yhtenäistävä eläkeuudistus vuonna 2005. Viimeisin suurempi uudistus astui voimaan vuoden 2017 alusta. Näillä uudistuksilla on ollut vaikutuksia myös kansaneläkkeisiin.
Suomen eläkejärjestelmää kehitetään kolmikantaisesti valtion ja työmarkkinoiden keskusjärjestöjen yhteistyöllä. Eduskunta hyväksyy eläkelait.
Näillä sivuilla on kuvattu merkittävämpiä Suomen eläkejärjestelmän rakennetta ja kattavuutta sekä eläketurvan sisältöä uudistaneita muutoksia. Tarkemmassa tarkastelussa ovat merkittävimmät työeläkejärjestelmän uudistukset, joista uusimpiin on liitetty ETK:n tuottamaa taustamateriaalia. Eläketurvan muutokset vuosi vuodelta -sivu listaa koko eläketurvaan tehdyt muutokset lyhyesti vuosittain.
Ensimmäinen laaja-alainen koko väestöä koskettava sosiaalivakuutus Suomessa oli vuonna 1939 voimaan tullut kansaneläkejärjestelmä. Alkuperäisen kansaneläkkeen oli tarkoitus toimia ansaintaperiaatteella, kun työnantaja ja työntekijä yhtäläisesti tilittivät kaksi prosenttia palkasta rahastoiduille yksilöllisille tileille. Nämä kansaneläkesäästöt eivät pitkän 1900-luvun lopulle kestäneen voimaantuloaikansa takia ennättäneet merkittävästi vaikuttaa.
Lisäksi toisen maailmansodan aiheuttama voimakas inflaatio söi rahastoja. Varoilla oli kyllä merkitystä suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiolle merkittävien pitkän aikavälin investointien, ennen kaikkea sähköistämisen kautta, mutta varsinaisen tarkoituksensa, eläketurvan, kannalta alkuperäinen kansaneläke ei ennättänyt kunnolla vaikuttaa.
Vaikka Suomen ikärakenne oli poikkeuksellisen nuori toisen maailmansodan jälkeisen voimakkaan syntyvyyden takia, vanhojen ihmisten määräkin kasvoi. Kun kaupungistuminen vauhdittui nuorempi sukupolvi ei enää kyennyt huolehtimaan vanhuksista kuten ennen. Suomi säilyi agraarisena pisimpään länsimaista, sillä yli puolet väestöstä asui vielä 1950-luvulla maaseudulla, mikä selittää modernin eläketurvan hidasta liikkeelle lähtöä.
Kansaneläkejärjestelmän kehittämisessä kiisteltiin vuosikausia, mutta lopulta yllättävästi vuoden 1957 alusta luovuttiin rahastoinnista ja kansaneläkkeestä tuli tasaeläkejärjestelmä. Kaikille maksettiin tietty vähimmäiseläke ja tuloista riippuvainen lisä.
Kansaneläkkeen muuttaminen tasaeläkkeeksi tuotti etenkin maaseudun iäkkäille naisille merkittävää parannusta toimeentuloon, mutta kaupunkien ja taajamien väestön tyytymättömyys lisääntyi, koska samanaikaisesti elinkustannukset nousivat ja osaa palkkoja alennettiin. Tilanne heijastui protesteina koko suomalaiseen yhteiskuntaan, joista epäoikeudenmukaisena koettu eläketurva oli yksi merkittävä osa.
Kansaneläke toimi suomalaisten eläketurvan perustana vuoteen 1975, jolloin kansaneläkkeestä tuli työeläkevähenteinen. Vuodesta 1962 vuoteen 1975 vakuutetut kerryttivät työeläkettä kansaneläkeosansa päälle. Tämä johti tosin pian hankaliin ongelmiin eläkkeiden yhteensovituksessa ja kansaneläkkeiden rahoituksessa. Vasta 1970-luvulle tultaessa työeläkkeiden keskimääräinen taso ylitti kansaneläkkeiden tason.
Muutenkin kansaneläkkeitä on vuoden 1957 jälkeen uudistettu rakenteellisesti muutaman kerran. Kansaneläkkeen erilaisia osia vähennettiin ja rakennetta yksinkertaistettiin 1980-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin kansaneläkkeestä tuli veronalaista tuloa, kuten useista muistakin sosiaalietuuksista.
Vuonna 1996 kaikille maksettavasta kansaneläkkeen pohjaosasta luovuttiin. Kansaneläkettä voivat sen jälkeen saada vain sellaiset eläkkeensaajat, joiden työeläke jää hyvin pieneksi tai joille ei ole kertynyt työeläkettä lainkaan. Viimeisin rakenteellinen muutos vähimmäiseläketurvaan on takuueläke vuodesta 2011 alkaen.
Ennen 1960-lukua työstä kertyvä eläketurva oli harvojen etuoikeus. Lähinnä eräät suuret työnantajat ja eräät alat olivat järjestäneet omia eläkekassoja ja -säätiöitä työntekijöilleen. Valtion ja kuntien palveluksessa olevilla oli erilaisia eläkejärjestelyjä (kunnilla ja kaupungeilla yli 1000 erilaista eläkesääntöä). Ennen lakisääteistä työeläkettä henkilö yleensä menetti oikeutensa eläkkeeseen siirtyessään pois työnantajansa palveluksesta.
Nykymuotoinen työeläketurva syntyi pääosin 1960-luvulla, vaikka ensimmäinen lakisääteinen eläkelaki, merimiehille, tulikin voimaan jo vuonna 1956. Ensimmäiset yleiset eläkelait, työntekijäin eläkelaki (TEL) ja lyhytaikaisissa työsuhteissa työskentelevien eläkelaki (LEL) tulivat voimaan 1.7.1962. Samalla vuosikymmenellä yhtenäistettiin ja uudistettiin myös julkisen puolen työntekijöiden eläketurvaa.
Yksityisaloilla useimmat edellä mainituista, lakisääteistä aikaa edeltävistä eläketurvan järjestäjistä integroitiin lakisääteiseen eläketurvaan. Lisäksi ne tavallisesti järjestivät työntekijöiden usein osin itse rahoittamaa lisäeläkettä. Lisäeläkkeitä suosittiin, koska niillä täydennettiin työeläkkeen alkuvaiheen matalia eläkkeitä. Tällainen lisäeläketurva on asteittain lopetettu. Toki lakisääteistä eläkettä saa täydentää edelleen, mutta se ei ole enää kytköksissä lakisääteiseen eläkkeeseen.
Eläkekertymiä parannettiin asteittain. Suurin muutos tapahtui vuonna 1975, jolloin työeläke ei ainoastaan tullut ensisijaiseksi eläkkeeksi kansaneläkkeeseen nähden, vaan kertymä parani, osin jopa takautuvasti, yhdestä prosentista vuodessa 1,5 prosenttiin, jota vuosikertymää noudatetaan nykyäänkin.
Koska yrittäjänä toimivat olivat vailla eläketurvaa, astuivat vuonna 1970 voimaan yrittäjien eläkelaki (YEL) ja maatalousyrittäjien eläkelaki (MYEL). Tuolloin pitkästi yli puolen miljoonan henkilön yrittäjätyö alkoi kartuttaa työeläketurvaa. Taiteilijat ja eräät erityisalat (TaEL) saivat oman eläkelakinsa, joka oli voimassa 1986-2006.
Työntekijöiden eläkelaki, TyEL, yhdisti vuoden 2007 alusta TEL:n, LEL:n ja TaEL:n vakuutetut yhden lain alle. Apurahansaajat tulivat MYEL-turvan piiriin vuonna 2009. Julkisten alojen työeläkelaki, JuEL, yhdisti valtion, kunnan, kirkon ja Kelan työntekijöiden turvan saman lain alle vuonna 2017.
Aluksi työeläkelait turvasivat vain vanhuuden ja työkyvyttömyyden riskiä. Jo melko pian työeläketurvaa täydennettiin perhe-eläkkeellä ja työttömyyseläkkeellä. 1970-luvulla vaadittiin voimakkaasti ammatillisia eläkeikiä. Tämä olisi tullut kestämättömäksi, koska miljoonan eläkkeensaajan raja ylitettiin jo 1980 (nykyään 1,5 milj.). Eläkkeelle siirtymistä tehtiin kuitenkin joustavammaksi yksilöllisesti arvioitavilla eläke-eduilla, joista on jo luovuttu. Työeläketurvaan, ehtoihin, etuihin ja rahoitukseen on aikojen myötä tehty monia muutoksia yhteiskunnan muuttuessa, joista keskeisimmät löytyvät näiltä sivuilta.
Työeläkelakeihin on tehty turvan laajennuksia myös lakien pienemmillä muutoksilla. On mm. lyhennetty sitä työsuhteen kestoaikaa ja palkan tasoa, joka vaaditaan, että työeläkettä alkaisi tästä työsuhteesta kertyä. Myös ala- ja yläikärajoihin, jotka säätelevät vakuuttamisen ja eläkkeen karttumisen alkamista ja päättymistä, on tehty muutoksia, jotka pidentävät mahdollista eläkettä kartuttavaa työuran aikaa. 1990-luvun puolivälin muutoksista alkoi vähitellen muutos pidentää sitä aikaa, jonka palkan perusteella eläke määräytyy: Vuonna 1996 voimaantulleesta 10 vuoden keskiansiosta siirryttiin vuoden 2005 uudistuksessa koko työuran keskipalkkaan.
Vuoden 2017 eläkeuudistus jatkoi vuoden 2005 eläkeuudistuksen viitoittamalla tiellä. Suurin periaatteellinen muutos oli eläkeiän sitominen eliniän muuttumiseen.