Miksi lakisääteistä työeläkettä on rahastoitu niin vähän Euroopassa?
Suomen työeläkejärjestelmän vahvuutena on pidetty sitä, että se on osittain rahastoiva: osa eläkevakuutusmaksusta rahastoidaan, jolloin eläkemaksua voidaan pitää matalammalla tasolla kuin mitä huoltosuhde edellyttäisi. Rahastointi on siis järkevää sukupolvien välisen riskinjaon näkökulmasta. Etelämpänä Euroopassa lakisääteisiä työeläkkeitä on rahastoitu huomattavasti vähemmän. Miksi näin on, siihen koitan vastata tässä kirjoituksessa.
1. On huonoja kokemuksia
Rahastointi oli osa Saksan lakisääteistä työeläkevakuutusta, kun Otto von Bismarck suunnitteli sen noin 130 vuotta sitten. Toista maailmansotaa edeltänyt sijoitustoiminta Saksan valtionlainoihin, maailmansodan hävitys, ja sitä seurannut kansallisen valuutan vaihtaminen söivät käytännössä rahastojen arvon. Sodan jälkeen eläkkeitä piti kuitenkin maksaa siitä huolimatta, että rahastot olivat menettäneet arvonsa. Näin järjestelmästä tuli ikään kuin luontaisen shokin kautta jakojärjestelmä. Lopullisesti rahastoinnista osana lakisääteistä työeläkejärjestelmää luovuttiin suuren eläkeuudistuksen yhteydessä vuonna 1957 (Börsch-Supan & Wilke 2005).
Nämä kokemukset selittänevät sen, miksi esimerkiksi Saksan työeläkejärjestelmässä rahastoinnin merkitys on nykyään pieni, vaikka lisäeläkesäästämistä on 2000-luvulla edistetty. Huonot kokemukset eivät helpolla unohdu! Ja toisaalta siirtyminen rahastoivasta jakojärjestelmään on helpompaa kuin toisin päin.
Saksassa kuitenkin tunnustetaan jakojärjestelmän sensitiivisyys huoltosuhteelle, joten järjestelmään on sisäänrakennettu mekanismi, joka sopeuttaa eläke-etuutta huoltosuhteen heikentyessä.
2. Eläkejärjestelmä on arvovalinta
Ranskan eläkelainsäädäntö lähtee liikkeelle siitä, että jakojärjestelmä takaa parhaiten sukupolvien välisen solidaarisuuden. Maassa on säännöllisin väliajoin käyty poliittisia keskusteluja siitä, tulisiko tämä periaate päivittää. Aina on kuitenkin päädytty pitäytymään jo valitussa linjassa. Myös presidentti Emmanuel Macron on todennut, ettei suunniteltu eläkeuudistus muuta työeläkejärjestelmän perusperiaatetta, jossa jokainen sukupolvi rahoittaa edeltäjiensä eläkkeen. Jakojärjestelmän voi Ranskassa hyvin sanoa olevan poliittinen päätös, ja näin se ymmärretään olennaiseksi osaksi ranskalaista hyvinvointivaltiota.
Ranskassa hyvinvointivaltion yhtenä keskeisenä kulmakivenä onkin maailmasotien jälkeen ollut pro-natalistinen (eli väestönkasvuun tähtäävä) politiikka. Tutkimusten mukaan ranskalaisella perhepolitiikalla on ollut lievästi positiivinen vaikutus syntyvyyteen. (Thévenon 2014.) Perhepolitiikka nähdään osana eläkepolitiikkaa, koska se parantaa eläkejärjestelmän kestävyyttä.
3. Rakenteet eivät ole toimineet
Syitä voi myös hahmotella institutionaalisesta näkökulmasta. Useissa Euroopan maissa tehtiin 2000-luvun vaihteessa tietoinen päätös siitä, että kasvaviin ikääntymismenoihin varauduttaisiin perustamalla puskurirahastoja. Näin toimittiinkin esimerkiksi Belgiassa, Espanjassa ja Ranskassa. Belgiassa perustettiin eläkkeiden reservirahasto (nk. Zilverfonds) vuonna 2001. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että rahastoa kasvatettaisiin 2010-luvulle asti, jolloin sen avulla voitaisiin rahoittaa suurten ikäluokkien työeläkemenoja 2030-luvulle asti. (Pacolet 2016.)
Mutta. Belgiassa ei käynyt kuten piti, kuten ei Espanjassa eikä Ranskassakaan. Rahastot kyllä perustettiin, ja niitä kasvatettiin hetken aikaa, mutta niitä myös ryhdyttiin purkamaan etuajassa. Kuvaavaa on, että Ranskassa eläkkeiden puskurirahaston purkamisen olisi tullut alkaa vasta vuonna 2020 mutta rahaston purkaminen aloitettiin jo vuonna 2011. (Casey 2014.) Voisi ajatella, että rahastoja ei ollut turvaamassa ja kehittämässä riittäviä institutionaalisia rakenteita. Kun rahalle löytyi muuta tarvetta, oli alkuperäinen tavoite ja suunnitelma tulevaisuuteen varautumisesta helppo unohtaa.
Mennyt on mennyttä, entä tulevaisuus?
Rahastointia on järkevä lisätä hyvän huoltosuhteen aikana, koska silloin yksittäinen sukupolvi ei joudu kohtuuttoman maksurasituksen kohteeksi, kun käytännössä sen pitää rahoittaa samanaikaisesti sekä edeltävän sukupolven että osa oma eläkkeestään ennakkoon.
Eurooppa harmaantuu tulevina vuosikymmeninä, joten rahastoinnin lisääminen lakisääteisissä järjestelmissä on hankalaa, jos järjestelmää ei muuten uudisteta, esimerkiksi eläke-etuuksia sopeuttamalla. Rahastoinnin lisääminen työeläkemaksuja nostamalla voisi olla epäoikeudenmukaista sukupolvikohtaisesti tarkasteltuna, eikä välttämättä mahdollistakaan useassa maassa, koska jo pidemmän aikavälin tavoitteena on ollut työeläkemaksutason vakiinnuttaminen.
Tutustu Eläkerahastot-sivuumme Etk.fi-verkkopalvelussa. Sivulta löytyy mm. taulukko OECD-maiden eläkevaroista suhteutettuna BKT:hen.
Lähteitä:
Börsch-Supan, Axel & Wilke, Christina (2005) Reforming the German public pension system, Paper prepared for the AEA meetings, Boston, January 6, 2006
Casey, Bernard H. (2014) From pension funds to piggy banks: (Perverse) consequences of the Stability and Growth Pact since the crisis, International Social Security Review, Volume 67, 24-48
Pacolet, Jozef (2016) Belgium: the end of the public pension reserve “Silver Fund”, European Social Policy Network (ESPN), Brussels, European Commission
Tenhunen, Sanna & Vaittinen, Risto (2010) Eläkejärjestelmän automaattiset vakautusmekanismit: teoriaa ja kokemuksia jarruista ja elinaikakertoimista, Eläketurvakeskuksen raportteja 2010:7
Thévenon, Olivier (2014) Évaluer l’impact des politiques familiales sur la fécondité, Informations sociales 3/2014, 183, 50-62
Vidlund, Mika & Kiviniemi, Marja & Mielonen, Antti & Väänänen, Niko (2016) What is the cost of total pension provision and who pays the bill ? Cross-national comparison of pension contributions, Eläketurvakeskuksen raportteja 9/2016
